Aamulaiva Ruissalosta

Ernst Lindbergin kirjan I Åbo på 1800-talet (1921) yksi parhaimmista luvuista kuvailee kesäistä höyrylaivaliikennettä Turun ja Ruissalon välillä. Ruissalon huviloiden asukkaat kulkivat aamulla kaupunkiin ja illalla sieltä takaisin. Lindberg kirjoittaa höyrylaiva Helmin matkasta, kun se lähti liikkeelle Johan Mannerströmin huvilalta kahdeksalta ja otti matkaan laitureilla odottavia kesäasukkaita. Ukko Wikströmin ohjaamaan laivaan nousi niin eliittiin jäseniä kuin vähemmän tunnettuja Ruissalon asukkaita. Istumapaikat olivat tarkasti määrättyjä.

Lindberg kertoo juttujen ja kaskujen täyttäneen veneen. Siitä tuli ”lukusali” vasta myöhemmin, kun Åbo Underrättelser lähetettiin Helmen mukana Ruissaloon ja monet toivat lehden heti takaisin kaupunkiin lukiessaan sitä aamuisella merimatkalla.

”Höyrylaiva” tai pikemminkin höyryn voimalla kulkeva iso vene oli tärkeä osa Ruissalon kesäliikennettä. vuodesta 1846 alkaen. Saari oli vuotta aikaisemmin liitetty Turkuun. Lindbergin kertomusta on hieman vaikea ajoittaa, koska Helmi I, II ja III olivat tunnetuimpia reitillä liikkuneita aluksia.

Airiston merkitys turkulaiselle identiteetille oli suuri raja-alueena kaupungin ja meren välissä. Se oli myös vapaa-ajan keskus, jonne purjehtiminen ja rantaelämä alkoivat keskittyä. Sen reunamilla kulkeva venematka merkitsi Ruissalon kesäasukkaille siirtymistä työn ja huvin välillä. Suomen Tusculumiksi kutsutun saaren huvilat nähtiin omana, eksoottisena maailmanaan, mitä kuvaavat hyvin Carl Haartmanin piirrokset Lindbergin teoksessa.

Ruissalon silta valmistui vuonna 1852, mutta se ei lopettanut laivavuoroja. Ukko Wikströmin ja muiden veneissä kulkeminen oli nopea tapa liikkua, mutta myös merkittävä traditio, joka liitti omissa huviloissaan aikaa viettäneet kesäasukkaat yhteen.

Laivat eivät matkanneet vain Ruissaloon, sillä rannikko- ja paikallisliikenne ulottui Turun lähikuntiin. Vesitiet olivat vielä 1900-luvun alussa lyhyempiä ja nopeampia vaihtoehtoja kuin maitse matkustaminen. Niiden käyttämien laitureiden jäänteitä voi löytää edelleen ympäri Airistoa.

/ Janne Tunturi

Kuva 1. Paikallisliikenteen höyrylaivan laituri
Kuva 2. Ruissalon huvila. Carl Haartmanin kuvitusta Ernst Lindbergin teokseen I Åbo på 1800-talet
Kuva 3. Höyrylaivalaiturin pylväs Rymättylän Ruokoraumassa

Share This:

The Fisk Jubilee Singers Turussa vuonna 1895


Lokakuun 8. päivänä 1895 Turun ruotsinkielisen lyseon juhlasaliin saapui noin 100–150 kuulijaa seuraamaan The Fisk Jubilee Singersin konserttia. Korkeat pääsylippujen hinnat vaikuttivat todennäköisesti yleisön määrään, vaikka lauluyhtye tunnettiin laajasti. 24-vuotias yhtye oli ensimmäisellä Suomen-kierroksellaan, mutta se oli esiintynyt Euroopassa jo useaan otteeseen. Vuonna 1866 perustettu, mustille tarkoitettu Fiskin yliopisto keräsi suositun yhtyeen avulla rahaa omaa toimintaansa varten. 1890-luvulla kiersi kaksi samannimistä yhtyettä, jotka molemmat pitivät itseään alkuperäisinä.

The Fisk Jubilee Singersin kahdeksan laulajaa saapuivat Turun satamaan Tukholmasta höyrylaivalla, mutta he konsertoivat ensin Helsingissä ja Porvoossa ennen siirtymistään Turun kautta Poriin, Tampereelle, Hämeenlinnaan ja Viipuriin. Yhtyettä johti tässä vaiheessa sopraano Maggie Porter Cole, hieman yli 40-vuotias Tennesseessä syntynyt entinen orja, josta oli tullut sen merkittävin hahmo.

Spirituaalit, hengelliset laulut tekivät mustien musiikkia tunnetuksi. Sanoitusten raamatulliset viittaukset helpottivat toisenlaiseen perinteeseen tottuneita hyväksymään oudot soinnut ja rytmit. Laulut oli käännetty ohjelmalehtiseen ruotsiksi, mutta turkulainen yleisö tuskin tiesi, mitä se oli tullut kuulemaan. Yhtyeen laulua tallennettiin vasta vuonna 1909. Ennen konserttia kirjoitetut jutut korostivat eksotiikkaa, ”värillisiä laulajia”.

Lyseon juhlasalissa istui myös muutamia toimittajia, joiden seuraavana päivänä julkaistut arviot ovat varhaisimpia suomalaisia mustan musiikin arvosteluja.  Sanomalehti Aurassa kerrottiin konsertin omituisesta vaikutuksesta. Kuoro lauloi puhtaasti mutta monotonisesti ja sen ”väritykset” eli voimakkuuden vaihdokset olivat yllättäviä. Amerikkalaisten säveltäjien ”iloisista” kappaleista hän piti paljon, tosin ”nämä ilokkaat sävellykset, joiden suorituksessa usein mimiikki oli tarvittavana lisänä, olivat toisinaan sitä laatua, että kuulija ehdottomasti tuli ajatelleeksi, oliko niiden esittämisen paikka hyvin valittu.” Lyseon rakennus oli liian arvokas tila tällaiselle musiikille.

Sen sijaan Åbo Underrättelser kertoi innostuneesta vastaanotosta. Laulajien äänet olivat olleet vahvoja, mutta he lauloivat myös hienoja pianissimoja. Yleisö vaati ylimääräisiä numeroita niitä kuitenkaan saamatta. Ohjelmisto oli vaihtelevaa ja konsertin loppupuolella Maggie Porter Cole lauloi jopa Kantelettaren hittilaulun ”Tuoll’ on mun kultani” – tosin ruotsiksi. Sen esitys ei kuitenkaan toimittajaa viehättänyt.

The Fisk Jubilee Singers lähti junalla Poriin ja lopulta monta kaupunkia kierrettyään se jätti Suomen. Sen laulamat spirituaalit ja maalliset laulut jäivät elämään amerikkalaiseen laulukirjaan.  Kanteletar palasi mustien lauluyhtyeiden ohjelmistoon 1950-luvun alussa, kun The Delta Rhythm Boys levytti ”Tuoll’ on mun kultani” suomeksi.

/Janne Tunturi
Kuva: The Fisk Jubilee Singers n. 1880 Wikimedia Commons

Share This:

24.1. Augusta Granberg

Naantalin luostarin raunioita vartioiva Augusta Granberg (1827-1905) oli maailmaa nähnyt taitelija, aktiivinen naisasianainen ja keskeinen hahmo 1800-luvun suomalaisessa historiakulttuurissa. Granberg syntyi 11 viikkoa Turun palon jälkeen ja vietti lapsuutensa Rymättylässä. Sen ja Turun välisestä alueesta tuli yksi hänen kiintopisteistään.  Turussa hän kävi ilmeisesti samaa Anna Salmbergin tyttökoulua kuin ennen häntä Fredrika Tengström. (katso Anna Salmbergin esittely 5.1)

Augusta Granberg oli erinomainen piirtäjä ja hyvä oppimaan kieliä. Hän pyrki Turun piirustuskouluun, mutta hänelle todettiin, ettei se ole naisia varten. Hän neuvotteli yliopettaja R. W. Ekmanin kanssa ja sai oikeuden osallistua opetukseen. Granberg kävi opintomatkoilla muun muassa Ranskassa, Sveitsissä ja Saksassa. Hänestä tuli mestarillinen kopioija, jonka jäljennöksiä Murillon ja Rafaelin töistä muisteltiin nekrologeissa. Kopioimisen korostaminen oli myös sukupuolittunut tapa arvioida naistaitelijaa.

Lähiseudun menneisyys ei jättänyt rauhaan opettajana pääosin Turussa mutta myös Viipurissa toiminutta Granbergia Hän oli kiinnostunut arkeologiasta ja löysi innostavan kohteen Rymättylän ja Turun puolimatkasta. Granberg osallistui Naantalin luostarin alueen kaivauksiin. Naantalista avautui toisenlainen näkymä Suomen historiaan kuin Turusta: luostarin raunioilla katolisen kirkon ja ruotsalaisuuden merkitys oli selkeää. Keskiaika hallitsi pientä kaupunkia toisin kuin kivitalojen ja kauppaporvareiden Turkua.

Arkeologia oli 1800-luvulla populaari tiede, joka tuntui palauttavan kadonneet kulttuurit eläviksi. Se tarjosi uutta tietoa menneisyydestä tuodessaan esiin kuolleiden maailman. Kokonaiset sivilisaatiot paljastuivat kaivauksissa, joista riitti myös aiheita kauhukertomuksiin. Augusta Granberg ei pelännyt. Tor Carpelan muistelee, kuinka Augusta toimi vahtina Naantalin kaivauksilla. Hän  keräsi itselleen mittavan muinaismuistokokoelman ja kävi tutustumassa arkeologiaan niin Saksassa kuin Tanskassa.

Augusta Granberg ei ollut vain keskiajasta kiinnostunut opettaja. Hän oli osa skandinaavisen naisten emansipaation ensimmäistä aaltoa, jota innoittivat turkulaissyntyisen Fredrika Bremerin kirjoitukset. Taide ja arkeologia tarjosivat reitin yhteiskunnalliseen toimintaan.

/Janne Tunturi

Kuva. Augusta Granberg http://www.naantali.fi/kulttuuri/nlin_museo/kk_esine/2012_esineet/fi_FI/helmikuu_2012/

 

Share This:

16.1. Antti Raita

Antti Raita (1883–1968) sijoittui kuudenneksi Tukholman olympialaisten pyöräilyn maantieajossa. 320 kilometrin mittainen reitti kiersi Mälaren-järven ympäri. Monet pitivät turkulaisen sijoitusta pettymyksenä, mutta kukaan suomalaispyöräilijä ei ole myöhemmin pystynyt parempaan. Raidan saavutuksen takana oli noin 25 vuotta jatkunut pyöräilykuume, joka oli vallannut Turun monen muun kaupungin lailla.

Åbo Tidning kertoo 1887 ensimmäisten pyörien tulleen Turkuun 1867–70. Tällöin niitä oli käytetty muun muassa Aurajoen jäällä ajamiseen. Varsinaisesti turkulainen pyöräilyharrastus lähti nousuun siinä vaiheessa, kun modernit, suhteellisen halvat pyörät kehitettiin 1880–90-luvuilla. Ne korvasivat isoetupyöräiset velosipedit. Pyöräilykerho Åbo velocipedklubb syntyi jo isojen pyörien  aikana vuonna 1886, mutta se jatkoi toimintaansa seuraavalla vuosikymmenellä.  Se järjesti suuria juhlatilaisuuksia, joiden ohjelma oli paljon monipuolisempaa kuin olympialaisten kilpa-ajot. Vuoden 1888 juhlassa Kupittaalla ohjelmaan oli merkitty musiikkia, pyörien ohimarssi, entisen ja nykyisen pyöräurheilun esittely, kuvioajo, pyörärekiajelu ja lopuksi hitaasti ajamisen kisa. Vuonna 1894 kaupunkiin rakennettiin sepelipohjainen pyöräilyrata.:

Antti Raita alkoi kilpailla vakavasti 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa. Hän pärjäsi hyvin ruotsalaisissa kisoissa, joissa paikalliset petkuttivat suomalaisten mielestä käyttämällä ”moottoripusia” ja ylämäkihinausta. Raidan pahin kotimainen kilpailija oli Juho Jaakonaho. Tämä johti Tukholman olympialaisten kisaa, kunnes pyörästä puhkesi rengas. Taas epäiltiin sabotaasia.

Mestaripyöräilijöiden varjossa kehittyi myös suomalainen pyöräteollisuus. Pyöriä myytiin erilaisissa liikkeissä, mutta ensimmäisen varsinaisen pyöräkaupan Turkuun perusti Kustaa Merilä 1898. Kuusi vuotta myöhemmin hän aloitti pyörän runkojen valmistuksen Suomen Polkupyörä- ja Konetehdas Oy:ssa. Kirvesmies Antti Raita ei ollut siellä töissä. Hän siirtyi Suomesta ensin Neuvostoliittoon ja myöhemmin Yhdysvaltoihin.

/Janne Tunturi

Kuva:Suomen Urheilulehti, 01.10.1908, nro 8, s. 47
http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/854811/articles/1925695?page=47
Kansalliskirjaston Digitoidut aineistot

 

Share This:

11.1. Kohtaamisia Ruotsin-laivalla

Heinäkuun lopussa 1856 siipirataslaiva Örnsköld lähti Tukholmasta itää kohti. Suuntana oli ensin Turku, mistä matka jatkui Helsinkiin ja Pietariin. Laiva oli rakennettu Ruotsissa jo 1830-luvun lopulla, mutta se oli ostettu huolehtimaan Turun ja Tukholman välisestä liikenteestä samana keväänä. Merimatkalla kohtasivat monenlaiset ihmiset, joita on mahdollista jäljittää säilyneiden matkustajaluetteloiden avulla.

Örnsköldin mukana Tukholmasta kohti Turkua lähti monta matkustajaa, joiden elämät linkittyivät Turun ja Suomen historiaan. Kaikki eivät olleet turkulaisia, mutta he liittyivät kaupunkiin läpikulmatkoillaan. Laivasta Turkuun jäivät Välskärin kertomuksia kirjoittava 38-vuotias historian professori Zachris Topelius sekä tuore maisteri ja Vaasan lukion 25-vuotias opettaja, innokas suomen kielen puolustaja Georg Zacharias Forsman (myöh. Yrjö-Koskinen). Turku oli satamakaupunki,  jonka tunsivat myös muualla asuneet.

Satama palveli myös turkulaisia. Topeliuksen ja Yrjö-Koskisen kanssa matkustivat 43-vuotias tupakkatehtailija Per Cerelius Rettig, joka oli todennäköisesti käynyt sukulaisvierailulla heinäkuisessa Gävlessä ja journalisti-kustantaja J. W. Lillja. Hän oli uransa lakipisteessä 48-vuotiaana ja suunnitteli Aleksanteri II:n keväällä hahmottelemien uudistusten innoittamana suomenkielisen kirjallisuuden laajempaa julkaisemista.

Yksittäisten elämäkertojen Turku/Åbo1800-hankkeessa on mietitty paljon sitä, miten ja missä ihmiset tapasivat. Laivat kohtaamisten paikkoina unohdetaan helposti, sillä matkustajaliikenteen vähitellen vallanneet höyrylaivat yhdistivät matkalaisia lyhyeksi ajaksi. Silti ne saattoivat hyvin erilaisia ihmisiä yhteen Ahvenanmeren aalloilla. Höyrylaivojen matkustajaluetteloissa huomaa ensimmäiseksi Topeliuksen ja Rettigin kaltaiset nimet. Heidän kanssaan samassa laivassa matkustivat kuitenkin myös maalarimestari Andersson, peruukintekijä Mollinder ja taloudenhoitaja Pehsrdotter.

/Janne Tunturi

Kuva: porssitieto.fi

 

Share This:

9.1. Carl August Renvall

Saksalainen, Pariisissa asunut kirjailija Heinrich Heine sai alkukesästä 1853 lähetyksen Helsingistä. Se sisälsi hänen runojaan esitelleen ruotsinnoksen, Dikter af H. Hei. Teoksen olivat kääntäneet säveltäjänä jo hieman mainetta saanut ylioppilas Karl Collan ja turkulainen tuleva opettaja Carl August Renvall. Käännös oli julkaistu jo neljä vuotta aikaisemmin, jolloin Collan oli ollut 21-vuotias ja Renvall viisi vuotta vanhempi. Kirja ehdittiin lähettää molempien kääntäjien nimissä, sillä Renvall kuoli samana kesänä, kun Heine sai paketin.

Käännöshankkeen aloitteentekijä oli todennäköisesti Renvall. Hän oli syntynyt Naantalissa pormestarin poikana ja siirtynyt Turun triviaalikoulun jälkeen Helsingin yliopistoon vuonna 1841. Renvall oli mukana Sjuan-kirjallisuuspiirissä, jossa haluttiin levittää tietoa uudemmasta saksalaisesta kirjallisuudesta. Renvall oli muiden piiriläisten tavoin kiinnostunut Heinesta ja pitänyt hänestä varhaisen esitelmän 1847. Collanin ja Renvallin kokoelma sisälsi valikoiman runoja Buch der Liederistä. Se ilmestyi osana suomalaista Heine-buumia, kun tämän yksittäisiä runoja tuntui kääntävän lähes jokainen siihen kyennyt.

Renvallin ja Collanin tie ensimmäisiksi Heinen ruotsintajiksi juuri vuonna 1849 on mielenkiintoinen.  Heine oli kritisoinut romantiikan kirjallisuuden pateettisuutta ja Wienin kongressin jälkeisen ajan harvainvaltaa kuten myös nousevaa kansallismielisyyttä. Hän muutti Pariisiin vuonna 1831 ja oli monelle saksalaisen radikaalin ajattelun keskeinen hahmo. Euroopan hullun vuoden 1848 vaikutukset näkyivät myös Suomen suuriruhtinaskunnassa, mutta varovaiset äänenpainot voittivat. Kokoelmaan käännetyt runot eivät olleet yhteiskunnallisia tai ottaneet kantaa ajan aatevirtauksiin.

Valmistuttuaan filosofian maisteriksi vuonna 1850 Renvallista tuli Turun yläalkeiskoulun opettaja, jonka elämässä todennäköisesti oli vain vähän viitteitä 1840-luvun lopun kiihkeän poliittisen toiminnan vuosiin. Yhteiskunnallisuuden sijasta 1850-luvun alussa puheenaiheeksi ja pelon kohteeksi nousi kolera. Epidemia oli alkanut Pietarissa vuoden 1852 syksyllä. Helsingissä ensimmäiset sairastumiset rekisteröitiin kesäkuun 1853 alussa. Turkuun tauti tuli heinäkuun puolivälissä. Muutaman viikon aikana se tarttui ainakin 1029 ihmiseen, joista 457 kuoli. Vielä 1900-luvun alussa tätä muisteltiin aikansa pahimpana pandemiana. Kolera tappoi myös nuoria ja terveitä, minkä takia sitä pelättiin erityisesti.

Turkulaisten kuolleiden joukossa oli opettaja Carl August Renvall, joka ehti sairastaa vain muutaman tunnin. Koleran voimasta kertoo se, että myös Heinen toinen ruotsintaja Karl Collan kuoli siihen vuonna 1871. Heine puolestaan kirjoitti varhaisen kuvauksen koleran tuhoista sen puhjettua Pariisissa 1832.

/ Janne Tunturi

Kuva: Renvallin ja Collanin omistus Heinrich Heinelle http://www.hhp.uni-trier.de/Projekte/HHP/briefe/02briefean/absender/K/showfaksimile?faksimile=W27B1053&letterid=W27B1053&zoom=0&page=1

Share This:

3.1. Astaff ja Wirmolin

 

Yliopistot ja oppilaitokset ovat tieteen ja koulutuksen keskuksia, mutta niiden vaikutus on näkynyt kaupunkikuvassa myös muuten. Turun akatemiassa oli 1820-luvulla kirjoilla vuosittain noin 450 ylioppilasta. Sen ympärillä eli niitäkin, joista Nils Henrik Pinello kirjoittaa ”Akatemian loiskasveina”. Astaff ja Wirmolin kuuluivat näihin yliopiston ja akateemisen elämän lähistöltä elantonsa hankkineisiin marginaalihahmoihin.

Astaff vietti aikaansa akatemian takana köyhälistön ja remuavien opiskelijoiden Ryssänmäellä. Hän oli ”vapauden ystävänä” useasti poliisin pidättämä ja osallistui yliopiston tilaisuuksiin aina, kun se oli mahdollista. Astaff toimi akatemian epävirallisena vahtimestarina, joka kutsui opiskelijoita filosofeiksi. Häntä tarvittiin vuonna 1821, kun professori Israel Hwasser loukkaantui vakavasti opiskelija J. E. Gadolinin hyökättyä tämän kimppuun. Astaff sai tehtäväkseen vartioida Gadolinia. Tämä käski Astaffin hakemaan hänelle kirjan ja karkasi katon kautta. Gadolin löytyi pian, mutta kuuliainen Astaff joutui vaikeuksiin.

Wirmolinilla puolestaan oli vähäiseltä vaikuttava mutta olennainen tehtävä. Hän oli kapellirenki, joka kantoi soittokunnan soittimet. `Konsertin aikana hän nukkui tai ryyppäsi. Wirmolinille ja Astaffille yliopiston siirtyminen Helsinkiin merkitsi – Pinellon mukaan – elämän helpottumista mutta samalla myös tulojen ja juomarahojen pienenemistä.

Pinello kertoo, miten Astaff, Wirmolin ja monet muut loiskasvit hävisivät Akatemian myötä. Turusta katosi hänen mukaansa opiskelijoiden ilo sekä monia originaaleja, jotka jäljittelivät akateemista elämää ja osallistuivat siihen niin paljon kuin pystyivät. Marginaalihahmoja koskevien kertomusten todenperäisyyttä on monesti vaikea jäljittää, mutta niissä voi nähdä häivähdyksiä sellaisesta maailmasta, jonka yliopistojen ja ylioppilaskuntien viralliset historiat unohtavat.

/ Janne Tunturi

Kuva: Akatemiatalo (Rakennushallituksen piirustukset II http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=28722266)

Share This:

2.1. Elise Ekqvist


Kansakoulunopettajien juhlat päätyivät 1900-luvun alussa usein Elise Ekqvistille (1818–1906) osoitettuun laulutervehdykseen. Ekqvist oli Tukholmassa kouluttautunut Turun ensimmäisiä kansakoulunopettajia. 75 vuotta täytettyään hän symboloi monen mielestä kaupungin koulujen historiaa.

Ekqvististä tuli kansakoulunopettaja vasta yli 50-vuotiaana. Sitä ennen hän oli opettanut turkulaisia liikkumaan. Hän oli yksi sairasvoimistelun pioneereista. Hän avusti piirilääkäri A. Cajanderia tämän järjestäessä sairasvoimistelua 1842–48. Kyse oli sekä miehille että naisille tarkoitetusta fysioterapian edeltäjästä. Myöhemmin Ekqvist opetti liikuntaa Boreniuksen yksityiskoulussa.

Cajanderin 1840-luvulla järjestämän sairasvoimistelun esikuva oli todennäköisesti Tukholmassa. Siellä jo vuodesta 1813 toiminut Kungliga Gymnastiska Centralinstitutet oli maailman ensimmäisiä urheiluun keskittyneitä korkeakouluja, joka perustettiin vahvistamaan ruotsalaisia vuoden 1809 sodan jälkeen. Siitä tuli myös naisten emansipaation väylä. Vaikka GCI antoi ensimmäiset tutkintonsa vasta 1887, naiset pääsivät kouluttautumaan sen kursseille jo 1860-luvulla.

Elise Ekqvist oli jo jättänyt sairasvoimistelun siinä vaiheessa, kun GCI alkoi ottaa naisia mukaan kursseille. Hän muutti Tukholmaan valmistamaan gelatiinikapseleita ja valmistui lopulta opettajaksi. GCI:n kursseilla käyneitä sairasvoimistelun taitajia alkoi tulla Turkuunkin 1860-luvun lopulla ja ainakin Kupittaalla järjestettiin tunteja. Voimistelun piti tervehdyttää ruumista ja lievittää kipuja. Sen kilpailijaksi koettiin tässä vaiheessa sähkö, jonka terveysvaikutuksiin uskottiin vahvasti.

/ Janne Tunturi

Kuva: Medicinhistoriska Sällskapet Westmannia http://www.msw.org.se/forelasning_Gunilla_Corp_110921.html

Share This:

1.1. Nils Henrik Pinello

Nils Henrik Pinellon (1802-79) genovalainen isoisä oli tullut 1700-luvun alussa Pohjoismaihin muinaista Skandinaviaa kuvaavien tarinoiden innoittamana. Lapsenlapsesta tuli tärkein 1800-luvun turkulaistarinoiden kertoja. Hän oli syntyperäinen turkulainen: vanhemmat olivat muuttaneet kaupunkiin Tukholmasta vuonna 1795.

Opiskeltuaan vuoritieteitä Pinello halusi maanviljelijäksi. Hän omisti 1820-30-luvun taitteessa sekä Kartanonkylän kartanon että Kirjakkalan ruukin, jossa hän perheineen asui. Maatalous ei ollut Pinelloa varten, vaan hän vieraili jatkuvasti Turussa ja kaupungin juhlat jatkuivat ruukilla. Vuoden 1827 palo ei tuhonnut kaupungin vilkasta seuraelämää kuin hetkeksi, mutta Pinellon tilukset alkoivat ränsistyä. Hän muutti perheineen takaisin Turkuun vuonna 1836.

Maanviljelijäksi aikoneesta Pinellosta tuli toimittaja, koska hän tarvitsi Turkuun palattuaan tuloja. Hän vastasi Åbo Tidningar -lehdestä samalla, kun toimi Suomen talousseuran tehtävissä. Pinelloa onnisti, sillä hän oli hienostunut kirjoittaja, joka pääsi hyödyntämään ajan hermolla ollutta mediaa. Sanomalehdissä virtasivat paikalliset ja maailmanlaajuiset tapahtumat. Taiteesta ja historiasta kiinnostunut toimittaja Pinello loi turkulaista kirjallista kulttuuria samalla tavalla kuin Zachris Topelius kirjoitti Helsinkiä ja Suomea eläväksi.

Pinello ei vain kirjoittanut. Hän osallistui aktiivisesti yhdistyksiin, jotka rakensivat turkulaista omaakuvaa. Ruotsalaista teatteria, Porthanin patsasta tai Kaarina Maununtyttären sarkofagia ei olisi ilman häntä. Pinello oli myös yrittäjä, joka pyöritti ravintola Pinellaa Turun vanhassa keskustassa. Hän oli mukana kaikessa – ja kirjoitti onneksi muistoistaan.

Vuosina 1866-78 Pinello julkaisi viisi vihkosta nimellä Små berättelser och tidsbilder (Pieniä kertomuksia ja ajankuvia). Ne kertovat laajasti kieli- ja luokkarajat ylittäen Turusta ja sen lähialueista. Nämä osin fiktiiviset tarinat ovat vaikuttaneet myös Tammikuun turkulaisten valintaan.

/ Janne Tunturi

 

Share This: