Blogisarja päättyi, uutta odotellessa

Kaukomaiden tavaroita Turussa esitellyt blogisarja on päättynyt. Kiitokset niin kirjoittajille ja lukijoille sekä erityisesti Turun museokeskukselle hyvästä yhteistyöstä.

Turku/Åbo1800 sai lainaksi Turku: käsikirja matkustajille -teoksen vuodelta 1892.  Huolellisesti tehty matkaopas sisältää myös muuta mielenkiintoista kuten Turun sateenvarjotehtaan mainoksen. Ehkä opas innoitttaa seuraaviin kirjoituksiin ja tuon ajan Turun esittelyyn.

Share This:

Takaisin katsova japanilainen

Perimätiedon mukaan merimies Reinhold Wilhelm Fagerroosin viimeiseltä matkalta palasi kotiin vain viulu. Hänen ruumiinsa haudattiin Etelämerelle, merimiesarkku jäi palauttamatta ja Hampurissa pidetyn huutokaupan tuotto katosi matkalla Turkuun. Muistot rakentuivat esineille, joita hän oli tuonut aiemmilta matkoiltaan sekä muutamalle kymmenelle kirjeelle, joita Fagerroos oli lähettänyt satamista ympäri maailmaa. Niistä ensimmäinen oli tammikuussa 1875 Cardiffista kirjoitettu rakkaudenosoitus armaalle ja kalliille ystävälle, Annalle.

Haudan tai kirjallisen jäämistön sijasta Anna ja neljä lasta saattoivat muistella Wilhelmiä tämän tuomien esineiden avulla. Hän otti mukaansa hienon rommipullon Kuubasta ja ”makiaa kakkua” Saksasta, mutta kunniapaikalla olivat Kaukoidän-matkoilta tulleet esineet. Kirjeiden perusteella Fagerroos oli 1880-luvun alussa ainakin Hongkongissa, 1888–1889 hän vietti vapaa-aikaansa Rangoonissa ja Filippiineillä. Jokin näistä matkoista vei Japaniin. Kirjeet eivät vierailusta kerro, mutta Turkuun tuodut todennäköisesti ompelutarvikkeille tarkoitettu lakkalipasto ja käsinmaalattu teeastiasto ovat edelleen käytössä.

Meiji-kauden Japani oli teollistuva ja modernisoituva valtio, jonka satamissa keräilystä innostunut merimieskin saattoi hankkia eksoottisia mutta jo lähes teollisesti tuotettuja esineitä. Vaikka Fagerroosin tuomat kupit ovat käsinmaalattuja, työn jälki on huonompaa kuin klassisessa japanilaisessa posliinitaiteessa.

Lipaston ovissa koristekultausten keskellä on kaksi valokuvaa, jotka noudattavat Uchida Kuichin (1844–1875) luomia muotokuvien periaatteita. Vasemmanpuoleisessa nainen neuloo kaasulampun valossa, oikealla olevassa kaksi naista katsoo suoraan kameraan. Katseet tavoittivat jotain, sillä myös Annan ja Wilhelmin kolme poikaa muuttivat ulkomaille. Vain yksi palasi.

Janne Tunturi

Share This:

Kaukomaiden makuja ja tuoksuja Turussa

Jos sattui liikkumaan oikeissa piireissä, saattoi 1800-luvun turkulaisissa kodeissa ihailla japanilaista taidetta, pukeutua Kaukoidän silkkiin tai varoa rikkomasta ohuen ohuita kiinalaisia astioita. Tällaisia esineitä on säilynyt, mutta monista muista Turussa käytetyistä kaukomaiden tuotteista ei ole jäänyt mitään jäljelle. Tällaisia olivat erityisesti nautintoaineet, kuten tupakka, kahvi ja tee, muut elintarvikkeet ja mausteet sekä maalarintarvikkeet ja lääkeaineet. Myös esimerkiksi tuoreiden hedelmien tuonti tuli mahdolliseksi.
 
Miten nämä tuotteet sitten päätyivät porvariskotien salonkeihin? Muutamia turkulaisia sekatavarakauppiaita tunnetaan hyvin. Jotkut kauppiaat, kuten Selma Nordlin (1845–1928), olivat itse mukana sekä laivanvarustus- että rautatietoiminnassa. Nordlin perusti ensimmäisen sekatavarakauppansa Turkuun 1870-luvulla ja hän piti myös leivoksiin ja viineihin erikoistunutta ”wieniläistä kahvilaa” yhdeksän vuotta. Siirtomaatavarapuotien omistajat mainostivat paikallisissa lehdissä runsaasti korostaen tuotteidensa eksoottisia alkuperiä, ja Nordlininkin sekatavarakauppa oli kuin pieni maailmanympärimatka. Tällaiset kaupat toimivat myös kosmopoliittisina kohtaamispaikkoina, joissa kävivät kaupungissa vierailleet tai asuneet ulkomaalaiset.

Monet tuotteista olivat turkulaisille uutuuksia ja kertoivat uudenlaisesta porvarillisesta kulutuskulttuurista ja siihen liittyvistä tihenevistä kansainvälisistä kauppaverkostoista. Osa tuotteista, kuten kaukaa tuodut mausteet, oli kuitenkin tunnettu kaupungissa  jopa vuosisatoja. Ruotsin Itä-Intian komppanian perustamisen jälkeen 1700-luvulla oli alkanut eksoottisten tuotteiden virta koko silloiseen valtakuntaan. 1800-luvun kuluessa ja yleisen elintason noustessa eksoottisten elintarvikkeiden kysyntä kasvoi jatkuvasti ja kuluttajakunta laajeni. Suosituista uusista tuotteista oli välillä suoranaista pulaa.

Saara Penttinen

Kuva 1: Kahvipöydässä, Sanna Linjama-Mannermaan kokoelma (3553), Turku/Åbo1800-projekti.
Kuva 2: Mainoksia ”koloniaalisista” tuotteista, Åbo Underrättelser, 17.12.1870.
Kuva 3: Selma Nordlin perusti myöhemmin Maarianhaminaan siirtomaatavarapuodin. Kuva vuodelta 1913 (Nordlin–Axelsson–Ekman -suvun valokuvia, Turku/Åbo1800-projekti).

Share This:

Kaukomailta pohjolaan: varhaiset näyttely- ja museohankkeet Suomessa

Turun museokeskuksen kokoelmiin kuuluvat aasialais- ja alaskalaisesineet ovat kiinnostavia yksittäisinä esineinä mutta myös osana laajemman suomalaisen museo- ja näyttelykentän historiaa. Kuten Kari Hintsalan blogitekstissä mainittiin, niiden päätyminen Turkuun ja julkisiin kokoelmiin liittyi paikallisen apteekkari ja laivanvarustaja Erik Julinin laivojensa päällystöille antamaan ohjeistukseen kerätä esineitä matkoilta. Julin lahjoitti noin 160 esineen kokoelmansa vuonna 1852 Turun ruotsalaiselle klassilliselle lyseolle sillä ehdolla, että se olisi avoinna tiedemiehille aina tarvittaessa ja suurelle yleisölle yhtenä päivänä kuukaudessa.

Vastaavanlaisia koulukokoelmia syntyi myös muualle Suomeen. Esimerkiksi Porvoon lyseon, Hämeenlinnan ruotsalaisen yhteiskoulun ja Jyväskylän seminaarin opetuskokoelmien tiedetään sisältäneen Alaskasta, Kiinasta ja Afrikasta peräisin ollutta esineistöä. Niiden käytöstä opetuksen yhteydessä ei ole tietoa, mutta kokoelmat olivat kuitenkin todennäköisesti koulunuorison nähtävillä. Turussa koulukokoelma oli Julinin lahjoitusehdon mukaisesti avoinna myös yleisölle ja se houkutteli lehtitiedon mukaan runsaasti kaupunkilaisia. 1860-luvun loppua kohti avoimuusperiaate tuntui kuitenkin hiipuvan, ja kokoelma jäi lopulta vain koulun käyttöön.

Myös ensimmäiseksi suomalaiseksi paikallismuseoksi nimetty, vuonna 1865 perustettu Raahen museo syntyi kaukomaiden esineistön varaan. Hankkeen isän, lääkäri Carl Robert Ehrströmin onnistui herättää paikallisissa merimiehissä innostus julkisen museokokoelman perustamiseksi. Hänen suunnitelmiaan inspiroivat Lontoon ja Pariisin suuret museot, joiden kanssa hän toivoi Raahen museonkin aikanaan kilpailevan. Vaikka kokoelma jäi suhteellisen pieneksi, museo oli säännöllisesti yleisölle avoinna vuosikymmenten ajan. Raahelaisilla olikin autonomisen Suomen parhaat mahdollisuudet päästä näkemään Euroopan ulkopuolisten kulttuureiden esineitä.

Ehdottomasti laajin vieraiden kansojen esinekokoelma sen sijaan sijaitsi Aleksanterin yliopiston kansatieteellisessä museossa Helsingissä. Se olivat karttunut jo 1820-luvun lopulta lähtien, jolloin yliopisto oli siirtynyt Turusta Helsinkiin ja Turun palossa menetetyt aiemmat tieteelliset kokoelmat pyrittiin korvaamaan uusilla. Muiden yliopistokokoelmien tavoin myös kansatieteellinen museo määrättiin 1850-luvun lopulla avattavaksi viikoittain yleisölle. Henkilökunnan vähäisyyden ja kokoelmien järjestämättömyyden vuoksi kansatieteellinen kokoelma pysyi kuitenkin käytännössä yleisölle suljettuna ja tuntemattomana. Myöhemmin sen esineistö siirtyi osaksi kansalliskokoelmia ja Suomen kansallismuseota.

Leila Koivunen

Kuva: Johan Jakob Reinbergin valokuva Turun ruotsalaisesta klassillisesta lyseosta 1800-luvun lopulla, jolloin Erik Julinin kokoelmat sijaitsivat jo koulutalossa. Åbo Akademis Bildsamlingar.

Share This:

Erik Julinin jälleenlöydetty kokoelma

Suuren ja vanhan kulttuurihistoriallisen museon kokoelmatutkija löytää tämän tästä säilytystiloista yksittäisten arvoituksellisten esineiden lisäksi myös erilaisia kokonaisuuksia: jäänteitä alkua pidemmälle pääsemättömistä museohankkeista tai rippeitä erikoiskokoelmista jotka joskus ovat kulkeneet museon kautta. Jälkimmäisestä on kyse etnografisesta kokoelmasta, jotka apteekkari ja laivanvarustaja Erik Julin keräsi 1800-luvulla määräämällä omistamiensa laivojen kapteenit tuomaan matkoiltaan eksoottisia esineitä.

Tämän lähinnä Alaskasta, Kiinasta ja Aleuteilta kootun kokoelman Julin lahjoitti Turun gymnaasille 1852 sillä ehdolla että sitä hoidettaisiin yleisenä museona. Kokoelmaa täydennettiin muidenkin turkulaisten lahjoituksilla, ja se pysyi koulun (joka nykyään tunnetaan Vanhan Suurtorin laidalla sijaitsevana Katedralskolanina) hallussa vuoteen 1976 saakka. Tuolloin esineistö siirrettiin Turun kaupungin historialliseen museoon (nyk. Turun museokeskus), josta se 1989 siirrettiin edelleen Kansallismuseon kokoelmiin ja kuuluu nykyään Kulttuurien museolle.

Syystä tai toisesta kaikkea ei kuitenkaan siirretty, vaan joukko kokoelmaan kuuluvia esineitä on lymynnyt säilytystilojen perimmäisessä takahuoneessa. Loppuvuodesta 2017 tuli tilaisuus kaivaa ne esille kun Turun yliopiston yleisen historian oppiaine halusi järjestää opiskelijoilleen kurssin yhdessä museokeskuksen kanssa. Esineet järjestettiin museon neuvotteluhuoneen pöydälle, jonka ääreen asettuneet opiskelijat saivat kuunnella luennon aineiston alkuperästä ja valita mieleisensä esineen harjoitustyötä varten.

Esinettä sai käsitellä, mitata ja kuvata, ja tutuksi tuli myös se, miten vähin provenienssitiedoin museoissa joudutaan tulemaan toimeen: kokoelmasta on säilynyt parikin numeroitua listausta, mutta molemmat aikakaudelleen tyypillisen niukkoja, mainittu on vain vain esineen nimi ja mahdollisesti seutu jolta se on peräisin. Opiskelijoille jäikin tehtäväksi jäljittää esineiden alkuperää ja historiaa kirjallisuuden, verkkolähteiden ja asiantuntijahaastatteluiden avulla.

Kun sain valmiit harjoitustyöt keväällä 2018 luettavakseni, yllätyin iloisesti siitä miten innokkaasti opiskelijat olivat tehtäväänsä paneutuneet, ja miten paljon valituista esineistä oli saatu irti, aivan uuttakin tietoa tuottaen. Kulttuurihistoriallisen kokoelmatoiminnan puolesta toivon yhteistyön jatkuvan jatkossakin!

Kari Hintsala
Tutkija/esinekokoelmat
Turun museokeskus

Share This:

Lakkarasiassa yhdistyvät länsimainen muotokieli ja japanilainen symboliikka


Turun museokeskuksen kokoelmiin kuuluva, kultamaalilla koristeltu lakkarasia on mitä luultavimmin valmistettu Japanissa, mutta sen suunnittelussa on huomioitu länsimainen maku. Rasia on todennäköisesti valmistettu ompelurasiaksi, mistä viitteitä antaa sisäpuolen keskimmäisen rasian neulatyynymäinen kansiosa. Esineen sisus on todennäköisesti paperimassaa, joka tekee rasiasta siron ja kevyen. Päällimmäisessä osassa ja sen sisässä olevissa pienemmissä säilytysrasioissa on kuvattuna kylä veden äärellä, ja sivuilla on luontoaiheista ornamentiikkaa.  Rasiassa konkretisoituvat japanilaiset ja länsimaiset suhteet 1800-luvulla.

Rasia on museokeskuksen tietojen mukaan kuulunut mamselli Margaretha Wegeliukselle.  Hän on luultavasti saanut sen haltuunsa vuoden 1854 jälkeen, jolloin Japani avautui länsimaisille kontakteille ja kauppasuhteille 200 vuotta kestäneen ”eristäytymiskauden” jälkeen. Pariisin maailmannäyttely vuonna 1867 nostatti kiinnostusta japanilaista kulttuuria ja esineistöä kohtaan, minkä jälkeen japanilaisesineitä ja niiden eurooppalaisia jäljennöksiä ja mukaelmia alkoi liikkua Euroopassa, vähitellen myös Suomessa.

On hankalaa arvioida tarkalleen sitä, mistä mamselli rasian itselleen sai tai mihin tarkoitukseen hän sitä käytti. On hyvin todennäköistä, ettei hänellä ollut tietoa siitä, minkälaisia viestejä kuva-aiheiden symboliikka kantaa. Rasian viehätystä ovat varmasti lisänneet sen esteettisyys, eksoottisuus ja muodikkuus. Se on voinut olla myös muisto rakkaasta henkilöstä, joka on tuonut esineen kaukomailta. Ainakin rasian kulumien perusteella voisi arvioida, että se on ollut ahkerassa käytössä ja se on hyvinkin voinut olla omistajansa ylpeyden aihe.

Aida Salmi & Annika Bäcklund

Share This:

Eksoottinen pallokala! Erikoiset matkamuistot Luostarinmäen käsityöläismuseossa

Luostarinmäen käsityöläismuseo on idyllinen puutaloalue, joka säilyi Turun palosta vuonna 1827. Museossa kävijä pääsee kurkistamaan rakennuksiin, jotka rakennettiin alueelle ennen paloa ja sukeltamaan sisälle 1800–lukuun. Vanhimmat talot alueelle on rakennettu jo 1700–luvun lopulla ja kaikki rakennukset sijaitsevat niiden alkuperäisillä paikoillaan. Museo onkin yksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Interiööreihin esineet ovat kuitenkin kulkeutuneet eri kautta ja osa on tuotu jopa kaukomailta asti.

Alueen yksi eksoottisimmista yksityiskohdista sijaitsee Merimiehen talon (talo 173) tupakamarin nurkassa. Katosta roikkuu kaksi kuivattua pallokalaa, jotka on tuotu kuriositeetteina ja eksoottisina matkamuistoina Suomeen 1800–luvulla. Eriskummalliset kalat on puhallettu täyteen muotoonsa ja kuivattu, jolloin ne näyttävät jopa pelottavilta isoine silmineen ja papukaijamaisine nokkineen. Pallokalat eivät Suomen vesissä viihdy, vaan niitä voi tavata lämpimimmillä seuduilla, päiväntasaajan molemmin puolin. Erikoisen kalasta tekee sen suomuttomuus ja kaksi aukkoa pään molemmin puolin, jotka toimivat kiduksina. Tällainen matkamuisto on varmasti herättänyt ihmetystä ja hämmennystä 1800-luvun turkulaisissa ja saanut jopa epäilemään, onko pallokala kala laisinkaan.

Turku kehittyi 1700–luvulla yhdeksi Suomen tärkeimmistä merenkulkukaupungeista, ja merimiehet kattoivatkin merkittävän osan Turun väestöstä vielä 1800–luvulla. Laivat seilasivat Turusta ympäri maailmaa ja kauppatavarana toimivat mm. kahvi, tupakka, tekstiilit ja posliini. Myös Luostarinmäellä on asunut aikoinaan paljon merimiehiä. Laitakaupunkialueelle oli edullista asettua asumaan, eikä pitkään merillä aikaansa viettävä mies tarvinnut asuntoa Turun keskustasta. Läheisiin Itämeren satamiin matkatessaan saattoivat miehet jäädä kotiin talven ajaksi, mutta kaukomatkoilla merillä vietettiin usein useampi vuosi. Luostarinmäeltäkin on lähdetty aikoinaan pitkille matkoille. Merimies Axel Österman (1830–1899) seilasi valaanpyyntialuksella aina Venäjän ja Japanin välissä sijaitsevalle Ohotanmerelle saakka. 

Merimiehet toivat usein matkoiltaan tuliaiseksi eksoottisia matkamuistoja ja luonnon ihmeitä. Heidän palkkansa ei riittänyt kovin kalliisiin esineisiin, joten matkamuistot olivat usein halpoja tai matkalta poimittuja esineitä sekä elämiä. Merimiehen talosta löytyy pallokalojen lisäksi muitakin kaukomatkoilta mukaan lähteneitä muistoja, kuten meritähtiä, simpukoita ja koralli. Matkamuisto oli usein esine tai asia, jota ei löytynyt kotimaasta ja tarjosi siten ihmeteltävää kotiväelle. Harva pääsi omin silmin itse näkemään ulkomaiden ihmeitä ja tapahtumia, jolloin merimiehet toivat mukanaan uutiset ulkomailta. Jännittäviä tarinoita ja kertomuksia kerääntyi koko perhe joukolla kuuntelemaan ja ihmettelemään.

Merimiehen ammatti herätti suuresti kiinnostusta ja kiehtoi monia, mutta arvaamaton meri asetti myös riskinsä. Toiset eivät koskaan palanneet matkaltaan, jolloin kotiin jäävä perhe eli jatkuvassa epätietoisuuden tilassa. Ammatti asetti perheelle myös taloudellisia haasteita. Palkka tuli miehen mukana ja sillä oli elettävä kunnes mies palasi kotiin seuraavalta reissultaan. Tästä huolimatta meri veti miehiä puoleensa. Tilaisuus päästä itse näkemään maailman ihmeet oli houkutteleva ja mukaansa tempaava. Eksoottiset matkamuistot tarjosivat todisteen näistä lukuisista ihmeistä, joita merimiehet pääsivät matkoillaan kokemaan. Kenties juuri Merimiehen talossa roikkuvat kalat innoittivat aikanaan nuoria suuntaamaan katseensa kohti merta ja uusia seikkailuja.

Iris Hyyrynen
Museolehtori
Turun Museokeskus, Luostarinmäen käsityöläismuseo

 

Share This:

Kaukomailta kotimaan kamaralle: kenraaliluutnantin kivääri

Turun museokeskuksen esinekokoelmasta löytyy mielenkiintoinen, pitkälti yli toista sataa vuotta vanha, espanjalaismallisella miquelet-lukolla varustettu kivääri. Ase kuului lähes viisikymmenvuotisen uran Venäjän armeijassa tehneelle kenraaliluutnantti Matts Henrik Heikelille (1838–1905). Ennen päätymistään museon hoiviin kivääri oli Heikelin perikunnan omistuksessa. Pitkän sotilasuransa aikana Heikel osallistui niin Krimin, Puolan kuin Turkin sotiin. Oletettavasti ase on muisto palvelusajalta, mutta muutoin sen vaiheet eivät ole selvillä. On mahdollista, että kivääri päätyi Heikelin omistukseen muistona Turkin sodasta, joskin se edusti jo tuolloin vanhentunutta tekniikkaa eikä luultavasti ollut ollut enää taistelukäytössä.

Turkin sota käytiin vuosina 1877–1878 Osmanien valtakunnan ja Venäjän keisarikunnan välillä. Panslavististen periaatteiden varjolla kuohuvalle Balkanille hyökännyttä Venäjää ohjasi ennen muuta halu turvata omia etujaan Mustallamerellä. Myös Venäjän keisarikunnan armeijaan kuulunut Suomen kaarti lähetettiin konfliktiin apujoukoiksi. Ulkomaisen sotaretken symbolina Heikelin kivääri onkin perin kiinnostava: Turkin sodan jälkeen vuonna 1878 vahvistetussa yleisessä asevelvollisuuslaissa säädettiin, että suomalaisia joukkoja voitiin käyttää jatkossa vain kotimaassa.

Ase koostuu puusta ja metallista. Tukki on puuta, joskin siinä on runsas metallikoristelu. Kivääri on verrattain hyväkuntoinen, ja se onkin ollut kolmesti esillä Turun linnan asenäyttelyissä – viimeisimmän kerran vuoden 2005 erikoisnäyttelyssä Ase miestä myöden. Miquelet-lukko on sieppolukko, mikä taas on piilukon vanhimpia tyyppejä. Vaikka kyseinen lukkotyyppi oli pitkään käytössä, oli sellaisella varustettu kivääri Heikelin sotilasuran aikaan enää pikemminkin muistoesine. Tämän kaltaisten aseiden valmistuskonventiot tekevät niiden tarkemman taustaselvittelyn hankalaksi: kiväärin eri osat lukosta tukkiin ja koristeluun saatettiin tehdä eri maissa, ja lopulta valmis tuotos voitiin vielä myydä jonnekin muualle.

Turun menneisyyteen liittyen 1800-lukua on tavattu pitää suurpalon ja yliopiston menettämisen vuosisatana. Kaupungin merkitys on jäänyt usein kuitenkin näiden itsessään traagisten tapahtumien alle. Kaikesta myllerryksestä huolimatta 1800-luvun Turku säilyi liikenteen, vaikutteiden, yrittäjyyden sekä kulttuuristen ja kaupallisten verkostojen kautta kansainvälisen kanssakäymisen keskiössä. Nämä kansainväliset yhteydet manifestoituivat myös kaukomaiden esine-eksotiikkana, mikä näkyi ennen pitkää paikallisten kotien irtaimistossa. Eksoottisia esineitä saapui kaupunkiin monilta eri suunnilta, ja yksi tällainen esine oli Heikelin kivääri. Se kantaa mukanaan kiinnostavia lisämerkityksiä kertoen 1800-luvun ihmisten ja esineiden liikkumisesta ja edustaa samalla Suomen autonomian aikaa sekä suomalaisten palvelusta Venäjän armeijassa ja kaukaisessa konfliktissa.

Petri Pulli

Share This:

Eksoottinen oopiumpiippu

Turun museokeskuksessa sijaitsee jäänteitä etnografisesta kokoelmasta, jota alettiin kerätä 1800-luvun puolivälissä. Valtaosa näistä esineistä siirrettiin Suomen kansallismuseolle 1980-luvulla, mutta joitakin osia kokoelmasta on jäänyt museokeskukseen, mukaan lukien oopiumpiipun pesä satuloineen. Katalogitietojen perusteella piippu on aikoinaan ollut ehjä: harmillisesti historian tuoksinoissa esine on mennyt rikki, eikä varsinaista piippuosaa ole enää löydettävissä. Oopiumin historiaan liittyvä tutkimus kuitenkin paljastaa piippuosan olleen yleisemmin valmistettu bambusta, vaikka toki muitakin materiaaleja käytettiin – arvokkaimmat kiinalaiset piiput olivat kaiverrettua norsunluuta jadekoristuksin.

Oopiumpiipun jäänteet 1800-luvulta ovat joka tapauksessa kiinnostava ja harvinainen esine museohistorian näkökulmasta: arkistojen, museoiden ja kirjastojen tietokanta Finna ei tunne vastaavia objekteja muualta Suomesta. Tämän lisäksi on mainittava, että maailmanlaajuisestikin ehjän ja arvokkaan oopiumpiipun löytäminen on melkoisen harvinaista. Näiden esineiden tuhoamiskampanjat 1900-luvun alkupuoliskolla Kiinan vallankumousliikkeen noustessa pyyhkäisivät oopiumin käytön välineineen historiaan. Näin ollen onkin kiinnostavaa, kuinka piiput ovat alun perin löytäneet tiensä Turkuun.

1800-luvun Turku oli vilkas markkinapaikka säilyttäen Suomen suurimman kaupungin tittelin aina 1840-luvulle saakka. Turun merkitys tuontisatamana ja porttina länteen varmisti myös erikoisten esineiden liikkumisen maailmalta Pohjolan perälle. Suomessa oopiumin käyttöä ei esiintynyt, ja globaalistikin se säilyi yhteiskunnan marginaaliryhmien, kuten taiteilijoiden, merimiesten ja prostituoitujen vitsauksena. Piippu on saattanut olla matkamuisto tai keräilijän lisä eksoottiseen kokoelmaan. Piipun pesä on valmistettu keramiikasta, satula puolestaan kupariseoksesta – ne tuntuivat kädessä kevyiltä, ja kuten kuvasta ilmenee, ovat vailla koristuksia tai kaiverruksia. 1900-luvun alkupuolella Kiinassa valmistettiin piippuja turismin tarpeisiin – kyseinen piippu on kuitenkin todennäköisesti ollut aito oopiumpiippu, vaikkakin massatuotettu.

Erika Antinkaapo

Kuva. Turun museokeskus:kaksi oopiumpiipun satulaa ja pesä.

Share This:

Satama-asiakirja Kiinan Kantonista

Turun museokeskuksen kokoelmista löytynyt satama-asiakirja on todiste turkulaisen merenkulun laajoista verkostoista ja kauppareiteistä. Satama-asiakirja on paperinen ja kooltaan varsin suuri. Asiakirja on kulunut aikojen saatossa, mutta museokeskuksen tietojen mukaan siinä on todistettu satamamaksut ja tullit maksetuiksi. Asiakirja on kirjoitettu kiinaksi, mutta siihen on kirjattu tekstiä myös ruotsiksi, joten asiakirjasta saadaan tietoa, vaikka kiinaa ei osaisikaan. Satama-asiakirjaan on kirjattu: ”Utklareringspass för skeppet Freja, Åbo. Canton den 28 Juli 1851”. Asiakirjassa on siis todistettu turkulaisen Freja-laivan maksut Kantonissa heinäkuussa 1851. Tutkimalla aikakauden turkulaisia sanomalehtiä ei Freja-laivasta löydy mainintoja. Museokeskuksen hallussa olevassa esineluettelossa on mainittu satama-asiakirjan lahjoittajaksi kapteeni J. C. Granberg. Yhdistelemällä johtolankoja selvisi, että Freja olikin Fröja-laiva. Fröja oli osa Venäläis-suomalaista valaanpyyntiyhtiötä, joka harjoitti toimintaansa Alaskassa. Fröja ei valaanpyyntiin osallistunut, mutta pitkällä matkallaan toimitti muun muassa elintarvikkeita Alaskaan.

Venäläis-suomalaisen valaanpyyntiyhtiön toimitusjohtaja, turkulainen apteekkari Erik Julin oli kehottanut kapteeni Granbergiä keräämään etnografista esineistöä matkan aikana, ja matkalta kerääntynyt esinekokoelma luovutettiin Turun ruotsalaisen klassillisen lyseon kokoelmiin. Kokoelman luovuttamisesta kirjoitettiin turkulaisissa lehdissä, ja satama-asiakirja mainitaan erikseen eräänä luovutettavana esineenä. Satama-asiakirjan kiinaksi kirjoitettu teksti on varmasti herättänyt mielenkiintoa ja ollut hyvin eksoottista. Se on todiste Fröjan matkasta Itä-Aasiaan ja kuvaa, kuinka kauas kauppayhteydet ulottuivat.

Monet muutkin kokoelman esineistä ovat luultavasti peräisin Fröjan matkalta. Fröjan pysähdyspaikkoja olivat muun muassa Chile, Hong Kong, San Francisco, Sitka Alaskassa, Honolulu, Kanton ja New York. Matkan aikana miehistö pääsi tutustumaan varsin erilaisiin kulttuureihin. Laivalla palvellut miehistö oli myös hyvin kansainvälistä, sillä miehistön vaihtuvuus oli varsin suurta. Erityisesti San Franciscossa miehistöä karkasi paremman palkan perässä, ja laivalle jouduttiin palkkaamaan uusia merimiehiä muun muassa Havaijilta. Merimiesten keskinäisenä kielenä toimi englanti, josta oli muodostunut merimiesten maailmankieli. Matkoilta kertyi paljon eksoottisina pidettyjä esineitä, joita kerättiin kokoelmiin ja museoihin. Satama-asiakirjan merkitys tullimaksujen todisteena oli varsin lyhytaikainen, mutta Kantonin kauppayhteyksien todisteena ja Kiinan eksotiikkaa kuvaavana esineenä sen historia on pitkä.

Matias Stenroos

Share This: